Taito katsoa luontoa lapsen silmin

Mä en tiedä, missä vaiheessa lähtee menemään pieleen. Missä vaiheessa tulee muutos ja luontoa katsoessa näkyy vain puita ja pensaita? Oon viime aikoina viettänyt paljon aikaa pikkulasten ja lapsenmielisten kanssa ja huomannut, että jään oikeasti paljosta paitsi. Mutta kun ongelman tunnistaa, siitä voi hankkiutua eroon, joten ei pidä olla liian masentunut.

Ongelma siis on tämä. Kun mä lähden lenkille, mä hölkkään kapeaa hiekkatietä pitkin. Matkan varrella on metsää ja peltoa. Metsässä mä nään puita, pensaikkoa ja kukkia. Jokunen puu on päässyt kaatumaankin. Kun mä otan mun pikkuveljen tai vastaavan mukaan lenkille, huomaan, että oikeasti kaatuneen puun juurella on selvä karhunpesä. Tai ehkä siellä on menninkäisiä. Jos ottaisi makuupussin mukaan, juurien muodostamassa katoksessa voisi vaikka nukkua. Maassa törröttävä ruma oksanpätkä onkin loistavaa puhallusputkimateriaalia, ammuksina voi käyttää vaikka ympärillä kasvavia kukkia. Sadekaan ei ole tekosyy kyhjöttää koneella, vaan silloin on ihan älyttömän hauskaa juoksennella ympäriinsä - kaikki vaatteet päällä tottakai, että saa kasteltua muutakin kuin ihon. Mitä enemmän sataa, sen parempi.

Luonto on täynnä kaikkea jännittävää. Valitettavan usein sille on itse sokea. Onneksi edes lapset voivat nähdä kaiken mitä luonto pitää sisällään. Mutta lapsenmielisyyttä voi oppia, yritänkin jatkossa pitää silmäni auki lenkillä käydessäni! Lapsena osasin tämän taidon, muistan lähipuron kasvaneen viidakon keskellä kulkevaksi joeksi aina sateen jälkeen, ja pienen kuralätäkön olleen mittaamattoman laaja lentohiekka-aavikko. Yhtä suuria seikkailuja tuskin enää koen (vaikka mistä sitä ikinä tietää), mutta ehkä opin tästä taidosta edes osan uudelleen vielä jonakin päivänä.