Metsässä

Yksi juoksee suoraan laskevaa aurinkoa kohti. Pitkä suora tie, eikä ketään lähimaillakaan. Tähän aikaan kesästä luonto tarjoaa kauneimmat lenkkimaisemat mitä kuvitella saattaa. Ja suurimmat hyttysparvet. Toinen pakenee hyttysiä sisälle ja tyytyy ihailemaan luontoa ikkunasta käsin. Ei tule kylmäkään, kun viilenevää kesäiltaa katselee seinien sisäpuolelta. Vai onko kylmyys sittenkään niin kamalaa?

Viileänä kesäpäivänä on leppoisaa istua keinussa ja lukea kirjaa. Lenkille voi lähteä vaikka keskipäivällä, ilman että aurinko paahtaa selän karrelle. Kuvat eivät ylivalotu, vaan valoa on juuri sopivasti. Saa pukeutua juuri niin tyylikkäästi (tai tyylittömästi) kuin tahtoo, kun helle ei pakota vähentämään vaatteita minimiin. Olokin on sopivan energinen, viileässä kun jaksaa polkea vaikka naapurikuntaan tai lähteä pelaamaan jalkapalloa ihan eri tavalla kuin keskellä kuuminta hellettä.

En vihaa hellettä. Kuumat kesäpäivät, puoliksi sulanut jäätelö ja vesisota kruunaavat kesän. Välillä täytyy läkähtyä helteeseen ja paeta sitä mereen tai joenmutkaan. Mutta viileydessäkin on puolensa. Maltillisia lämpölukemia taitaa kestää ainakin vielä muutaman viikon, joten otetaan niistä kaikki irti kun vielä voidaan. Puoli Suomea manaa kuitenkin helteitä sitten jos kun ne heinäkuun puolivälin tienoilla tulevat.

Pikkusisko halusi välttämättä poseerata kameralle, jonka sain synttärilahjaksi. "Ota kuva musta ton kiven luona. Ja ton puun. Ja jos mä sit kiipeäisin alas tätä ojanreunaa." Kokeilin säätöjä ja napsin kuvia innokkaasta mallista. Unohdin syödä aamulla, koska etsin kiinnostavia kirjoja loppuviikkoa varten. Illalla tuli hirveä nälkä ja iltapalan sijaan kokkasin tomaattipastaa. Tarkoitus oli tehdä jotakin aivan muuta, mutta kasvisliemikuutioiden kyljessä oli ohje ja pitihän sitä kokeilla. Hajotin ja korjasin hopeatussin, ja kirjoitin sillä kasan kiitoskortteja. Lenkilläkin piti käydä, mutta aika kerta kaikkiaan valui ohi. 

Mulle kuuluu normaalia elämää ja normaalia arkea. Tai ei aivan normaalia, sillä perheen kanssa vietetty aika on nykyään hyvin harvassa. Pitkät välimatkat ovat hankalia kulkea ilman autoa. Ehkä mä vielä joskus hankin sen ajokortin, vaikka kovasti epäilen korttirahojen kuluvan paljon kiinnostavampiin asioihin. Ei sillä että se haittaisi, ei nimittäin haittaa. Tällä hetkellä mun pitäisi olla pakkaamassa, mutta sen sijaan istun koneella. Edessä on viikon verran telttaelämää, silloin ei ehdi stressata lenkkeilystä tai ajokortin hankinnasta. Telttailu lepuuttaa aivoja, vaikka telttailisi vain omalla takapihalla (kyllä mä sentään kauemmaksi olen menossa). Tulee oltua enemmän ulkona, vaikka ainakin mun tekemisistä kaikki ovat pihakelpoisia. Voisin lukea kirjaa tai juoda teetä ulkona, mutta sisältä ulos lähteminen vaatisi ainakin ulos kävelyn verran vaivaa. Sama toisin päin. Kun on jo valmiiksi ulkona, on helppo jäädä ulos lukemaan kirjaa tai ottaa vaikka pienet nokoset.

Tältä näyttää ysitoistavee

Viime päivinä on ollut niin paljon tekemistä, että oma syntymäpäivä jäi ihan kaiken muun varjoon. Olen istunut junassa puolen Suomen halki, herkutellut mansikoilla ja herneillä ja juhlinut ystäväni häitä. Monissa häissä olen vieraillut, mutta ensimmäistä kertaa pääsin seuraamaan lähietäisyydeltä hääparin valmistautumista, kakkujen koristelua ja hunnun kiinnitystä. Siinä vasta tajuaa, miten paljon työtä yhden päivän eteen on tehty. Juhlassa harvoin tulee ajatelleeksi miten kaikki kakut ja keksit on väkertänyt joku, ja miten jokaisen koristeen asetteluun on käytetty paljon aikaa. 

Pelkkää häähumua ei munkaan juhannus ole ollut. Kävin pikaisesti kääntymässä kotona ja matka jatkui saman tien kaverille juhannuksen viettoon. Grillin puutteessa kärvennettiin perinteiset grilliruoat uunissa ja tehtiin seuraksi salaatti. Illalla saunottiin ja vihdottiin kuten kunnon suomalaiset ainakin. Uitin kokeilumielessä hiuksiani koivunlehtivedessä hoitoaineen sijaan, ja aamulla yllätyin hyväkuntoisista hiuksista. En tiedä oliko kyseessä sattuma vai oikeasti toimiva litku, mutta hiukset olivat ihanan sileät kokeilun jäljiltä. Pitää kokeilla toistekin. Jos joku muukin innostuu testaamaan, niin resepti on hyvin yksinkertainen: Haudo saunavihtoja vesisaavissa muutama tunti, ota vihdat pois ja laita hiukset tilalle. Toimii ainakin mun hiuksiin.

Aamuisia lettikiharoita oli pakko päästä kuvaamaan - kiharat kun ovat mun liukkaissa hiuksissa harvinaista herkkua. Kuvien rauhallisesta tunnelmasta huolimatta rauha on kuitenkin aika kaukana tällä hetkellä. Paikasta toiseen juokseminen jatkuu vielä ainakin viikon, mutta pitää myöntää että viihdyn näin. Kunhan unta saa tarpeeksi, pitkäkään tehtävälista päivää kohden ei haittaa. Hyvää (ja toivottavasti rauhallisempaa) juhannusta teille kaikille!

Postauksen kuvat on ottanut ystäväni Maaret.

Kesäyö

Iloinen nauru kaikuu talojen seinistä. Joku muukin on vielä hereillä. Kiiruhdat eteenpäin ääntä kohti. Kulman takana pallo sujahtaa koriin ja nauru raikaa taas. Nuoret ihmiset juoksevat pallon perässä, harhauttavat ja heittävät taas kohti koria. Tällä kertaa menee hutiin. Kauempana joku juo vettä, hahmo piirtyy kaunista iltaruskoa vasten. Pysähdyt hänen kohdalleen, vaihdat muutaman sanan. Ystävällinen hymy lämmittää mieltä vielä pitkään kohtaamisen jälkeen. 

Jatkat matkaasi. Hämärä rauhoittaa paitsi ympäristön, myös mielen. Nautit hiljaisuudesta ja lämmöstä, joka vielä viipyilee aurinkoisen päivän jälkeen. Rantahiekka tuntuu hauskalta varpaiden alla. Istahdat hetkeksi katsomaan ohi lipuvia veneitä. Yksi näyttää aivan merirosvoalukselta. Meren suolainen tuoksu leijuu ilmassa ja hetken ajan tunnet olevasi merirosvojen hallitsemalla Karibialla. 

Kahdet askelet kulkevat junaradan poikki. Kierrät hieman kauempaa, olette menossa samaan suuntaan. Nyt he istuutuvat, aivan kuten sinä teit hetkeä aiemmin. Ehkä he unelmoivat seikkailuista, joita elämä heille tarjoaa. Tai ehkä vain nauttivat hetkestä. Kesäyön tuoksusta ja kauneudesta. 

Tällä tekstillä osallistuin kesäkuun ainekirjoitushaasteeseen. Tekstien aiheena tosiaan oli Kesäyö. Muiden haasteessa mukana olevien tekstit voit lukea täältä:

Rapatessa roiskuu

Sekalaista sakkia

Kuuletko kutsun seikkailuun?

Maan pinta on kaukana allasi. Kävelet hitain askelin vaijeria pitkin - nyt ei saa horjahtaa. Pääset tasanteelle, mutta tuulessa huojuvat laudanpätkät eivät tarjoa kunnollista turvaa. Kiinnität valjaasi uuteen tukivaijeriin ja katsot kohti seuraavaa estettä. Vinot puunpalat muodostavat reitin seuraavan tasanteen luokse. 

Kesäloma on ehkä paras aika vuodesta kokeilla uusia juttuja ja uhmata omia pelkojaan. Mä pelkään korkeita paikkoja aivan älyttömästi. Lentokoneessa voin istua rennosti ja katsella alla levittyvää maailmaa, mutta odottakaapa vain, kun joudun kävelemään ritiläportaita pitkin tai seisomaan lasipohjaisella parvekkeella. Korkean paikan kammo saattaa iskeä parinkin metrin korkeudessa, jos näen suoraan jalkojeni alapuolelle. Sillä hetkellä haluaisi vain päästä alas niin nopeasti kuin mahdollista. Tämän takia en olisi ensimmäisenä odottanut päätyväni Seikkailupuisto Korkeeseen, mutta niin vain kävi. Alkuviikosta löysin itseni roikkumasta valjaiden varassa monen metrin korkeudessa. 

Aluksi pelotti ja paljon. Kaverit viilettivät kaukana edellä, kun itse halasin puun runkoa ja mietin että uskallanko todella ylittää seuraavan esteen. Kun edessä on pelkkä köysi ja maahan monta metriä, ei enää muista vartaloa kiertäviä valjaita eikä sitä, että putoaminen tyssää saman tien valjaisiin. Muutaman radan (ja tsemppipuheen) jälkeen kiipeily alkoi sujua jo luontevammin. Korkeessa on kolme helpompaa ja kaksi vaikeampaa rataa. Voitteko kuvitella sen voittajafiiliksen, kun läpäisin vaikean radan - enkä jumittanut yhdenkään esteen luona! Itsensä ja pelkojensa haastaminen kannattaa ihan oikeasti, sillä onnistumisen tunnetta ei voita juuri mikään.

Ylioppinut

Onnentoivotuksia satelee kummeilta ja kummien kaimoilta, ja joka puolella on hyvää ruokaa ja ruusuja. Viime lauantai oli yksi mun elämän parhaista hetkistä. Kolmen vuoden enemmän tai vähemmän raskaan puurtamisen jälkeen sai viimein painaa valkolakin päähänsä. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, kun sai seistä rivissä muiden ylioppilaiden kanssa, laulaa gaudeamus igituria ja jännittää kompastuuko lavalle noustessaan vai ei. En kompastunut, eikä onneksi kukaan muukaan.

Valkolakki on merkki jälleen yhdestä suoritetusta etapista. Lukion ovi sulkeutui nyt takana, mutta monta muuta ovea avautuu edessä päin. Aina ei tarvitse tietää mihin jatkaa, polku kaartuu kyllä oikeaan suuntaan - mikä se sitten onkin. Mieltä kutkuttelee ajatus siitä, että syksyllä voin olla missä tahansa. Saatan päätyä opiskelemaan, töihin, tai kenties ulkomaille. Epävarmuus on tavallaan myös pelottavaa. Mutkan taakse näkee vasta kun se on jo aivan kohdalla. Syksynkin suunnitelmat selviävät vasta myöhemmin. Epätietoisuus ei kuitenkaan ole pelkästään negatiivista. Kun vaihtoehtoja on monta, mahdollisuus jäädä tyhjän päälle on käytännössä olematon. Aina löytyy jokin vaihtoehto mönkään menneen tilalle. En tiedä missä olen syksyllä, mutta tiedän viihtyväni minne ikinä päädynkin. Näissä tunnelmissa on hyvä aloittaa kesänvietto.

Hyvää kesää muille ylioppilaille ja kaikille teille lukijoille!