Maailmanloppu ja muita tarinoita #1

Pari viikkoa sitten pääsin näkemään palmuja, haistelemaan meren kuohuja ja kokemaan elämäni ehkä tähän asti isoimman seikkailun. Hyppäsimme nimittäin Millan kanssa yöbussiin eräs torstai, ja lähdimme kohti Cornwallia, Englannin läntisintä kärkeä. Matkan alussa ei ollut aavistustakaan, mitä tuleman pitää, mutta jälkikäteen näitä juttuja saa kyllä muistella vielä monet kerrat. Tässä matkapäiväkirjaa kahdelta ensimmäiseltä päivältä.

TORSTAI

Lähtökahveilla Nerossa pääsimme Millan kanssa käyttämään "en puhu englantia" -korttia ensimmäistä kertaa ikinä. Känniääliö (joka muuten oli vasta numero 1 tälle reissulle, toisesta lisää myöhemmin) syljeskeli kahviaan pitkin kahvilan lattioita, ja päätti kahvin loputtua siirtyä juttelemaan meille. Kun 'ymmärsimme' kysymyksen "where are you from?" vasta noin kymennennellä kerralla, känniääliö onneksi luovutti ja siirtyi takaisin kavereidensa seuraan.

Vähän myöhemmin lähdimme bussia kohden, ja matka Cornwalliin saattoi alkaa. Ensimmäinen tunti kului ihmetellessä, mutta nukahdimme sen jälkeen hyvin pian.

PERJANTAI

Aamulla herättiin yli tunti ennen omaa pysäkkiämme, mutta nukkumisen sijaan käytimme jäljellä olevan ajan maisemien ihailuun. Ja näkymä sen kuin parani, mitä kauemmas ajoimme. Penzancesta - johon bussi meidät heitti - jatkoimme pikaisen aamupalan jälkeen toisella bussilla aina maailmanloppuun (Land's End) asti. Aallot iskivät päin jylhiä, pystysuoria kallioseiniä, ja ainakin tää tyttö oli totaalisesti myyty. Vähän karut merimaisemat on ehkä yks ihanimmista maisemista mitä voin edes kuvitella, joten Land's End oli täysin mun makuun. Kylmyydestä huolimatta jaksoimme seikkailla siellä useamman tunnin.

Puisto ennen poliiseja. 

Kylmä tuuli jatkui Penzancessakin, mutta tutkimme silti innoissamme sen katuja. Aivan supersöpö pikkukaupunki! Kuten aina Millan kanssa reissatessa, suuntasimme myös tällä kertaa erääseen kivanoloiseen puistoon. Kiva se olikin: puut olivat kukassa ja joka puolella oli suloisia pieniä polkuja. Rauhaisaa tunnelmaa kuitenkin hieman haittasi poliisioperaatio, jonka keskelle olimme ilmeisesti joutuneet. Virka-asuisia miehiä pyöri yhtäkkiä joka puolella, ja vaikkei meitä erikseen käsketty, päätimme siirtyä takavasemmalle. Emme halunneet törmätä mihinkään, minkä perässä ne kaikki poliisit olivat. Se - tai hän - tuskin olisi ollut mitään kivaa.

Penzancessa olisi viihtynyt pidempäänkin, mutta halusimme eksymisvaaran varalta olla seuraavassa määränpäässä ajoissa. Hyppäsimme siis junaan, ja jäimme pois St Austell -nimisessä paikassa, jota rumempaa ei varmaan kumpikaan oltu ennen nähty. Kaikkialla oli todella likaista ja ränsistynyttä, eikä edes millään romuromanttisella tavalla. Pettymystä onneksi vähän auttoi se tieto, että meidän olisi joka tapauksessa pitänyt pysähtyä siellä - kaupunki kun oli paras yhteys Eden's Projectiin mentäessä. Haettiin siis nopeasti Lidlistä iltapalaa ja jatkettiin matkaa.

Paikallinen herkku: Cornish pasty, joka maistui aivan voitaikinaan käärityltä jauhelihakeitolta.

Itse projektin olimme jättäneet lauantaille, mutta hostellimme oli aivan sen vieressä, joten sinne suunnalle kuitenkin menimme. Koko viikonlopuksi luvattu sade päätti aloittaa samaan aikaan kun jäimme bussista - sitä ennen oli ollut kohtalaisen hyvä sää - ja saimme tihrustaa saapumisohjeita pisaroiden läpi. Kuljimme ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Päädyimme kysymään tietä erään toisen lähellä olevan hostellin respasta, ja pikaisten neuvojen jälkeen peräämme huudettiin vielä "Good luck!". Matkamme kohti hostellia jatkui siis erittäin luottavaisin mielin...

St Austell näytti kivalta vielä tässä, noin kaksi askelta asemalta pois päin.

Lopulta reitti osoittautui seuraavaksi: Tämän äskeisen hostellin takapihan perimmäisessä nurkassa oli portaat kinttupolulle, josta ei todellakaan olisi autolla päässyt kulkemaan. Kävelimme sitä noin mailin verran, ja näimme matkalla useita hylättyjä, sammalta kasvavia rakennuksia. Arvuuttelimme meille neuvottua t-risteystä joka polun kulmassa, mutta lopulta pääsimme ihan oikealle autotielle. Mitään asuttavaksi kelpaavaa rakennusta ei kuitenkaan näkynyt, ja aloimme jo pohtia takaisin kääntymistä. Ehkä siellä edellisessä hostellissa säälittäisiin meitä ja päästettäisiin edes eteismatolle nukkumaan? Juuri silloin näkyviin onneksi ilmestyi omakotitalo! Pihassa oli joitakin ulkorakennuksia, ulkokeittiö ja ovikello. Soitimme sitä.

Mukavan oloinen nainen otti meidät vastaan, ja esitteli tilat. Nukkuisimme eräässä piharakennuksista, jonka ovi näytti lähinnä vanhan navetan ovelta, ja jonka seinän ylälaidasta viimeiset puoli metriä oli kokonaan olematta. Oleskeluhuoneessa oli kolme seinää ja hyttysverkko, ja keittiö oli kokonaan taivasalla.

Ekassa vähän kuvaa hostellimatkan varrelta, tokassa taas lidlin tomaattikeittoa ja patonkia.

Kuulostaa aika kamalalta, eikö? Etenkin kun ottaa huomioon sateen ja oikeasti aika kylmän ilman. Kylmyys meitä haittasikin, mutta muuten paikka oli oikeastaan aika ihana. Omistajat olivat todella sympaattisia, ja oleskeluhuonetta - ja oikeastaan koko paikkaa - pystyy kuvailemaan vain sanalla cozy. Superkodikasta, ja todella siistiä. Olisimme saaneet syödä pientä maksua vastaan omistajien kanssa, mutta lidl-eväitä oli iso kasa iltaa varten. Lämmitimme siis tomaattikeiton ja patongin mikrossa, ja kääriydyimme vilttien kanssa kamiinan ääreen. Nautimme olostamme minkä kylmyydeltä pystyimme, ja suunnittelimme seuraavaa päivää.

Tähän on hyvä päättää matkakertomus osa 1, jottei yhdestä osasta tulisi ihan kilometriä. Seuraava on tulossa perjantaina.

Tosiaan, tässä hostellin kettiö! Oleskeluhuoneessa oli onneksi mikro, niin ei tarvinnut sateessa lämmittää ruokia.