Lehmien keväthyppelyt ja muita kuulumisia

Mun suomiaika on jotenkin ihan eri maailmasta, kuin se elämä jota elin Briteissä. Myönnettäköön, oon käynyt täälläkin pari kertaa kahvilassa, ja lökärit ovat vakiintuneet kotiasuksi (varoitus muuten au paireille, sillä jos ette ennen ole käyttäneet lökäreitä niin aupparoinnin jälkeen kyllä käytätte), mutta siihen ne yhtäläisyydet melkeinpä sitten jäivätkin. Täällä oon tehnyt pitkiä lenkkejä keskellä korpea, nukkunut pitkään ja juonut kylässä aitoa lehmänmaitoa.

Pari viikkoa sitten lauantaina Viikin maitotilan lehmät päästettiin kevätlaitumille, ja arvatkaapa kuka oli siellä katselemassa? Jep, minä. Ja oli muuten yllättävän hauskaa! Lähin mukaan koska miksei ja pyydettiin, ja koska oon tämmönen että lähden kaikkialle. En siis juurikaan edes tiennyt mitä odottaa, mutta se lehmien riemu näkyi kyllä kauas. Olivat aivan innoissaan laitumelle pääsystä, kirmailivat ympäri laidunta ja hyppivät kuin ylisuuret sammatkot. Päiväkin oli mielettömän ihana, joten oikea kesäfiilis tarttui matkaan siinä sivussa kun käveltiin laitumen viertä takaisin autolle. 

Ja eihän se reissu olisi mitään ollut ilman pikaista kurkkausta Roihuvuoreen. Ehkä ainoa vaaleanpunainen juttu mistä tykkään täysillä ja ehdoitta, on kukassa olevat kirsikkapuut. Ja niitähän Roihuvuoressa riittää, kuten ootte varmaan instagramista nähneet. Mä en lisännyt siitä kuvaa, mutta mun feed on ollut jo pari viikkoa täynnä kyseisiä kukkakuvia. Ei kyllä haittaa, nättejä kuvia on aina ilo katsella. 

Porukoiden luona korvessa ei kirsikkapuita tai muitakaan kukkia juuri näkynyt, mutta ihanan lämpimät kelit olivat rantautuneet sinnekin ja vetivät ulkoilmaan vaikka ilman kenkiä. Se on muuten yksi alkavan kesän merkeistä, kun voi tallustella ympäriinsä paljain varpain ja syödä jäätelöä! Mä oon ottanut askelen terveellisempään suuntaan tämänkin kanssa, pistän teille jossain vaiheessa kuvia ja ohjetta mun uudesta herkusta. Noms. Ihan niin herkkua ei ollut kermaisa kanakastike, jota tein pari päivää sitten. Aiemmin rakastin kermaa lähes kaikissa kastikeruoissa, mutta nyt se tuntuu turhan raskaalta ja rasvaiselta. Hostperheessä käytettiin usein kreikkalaista jogurttia mm. kanakastiketta pehmentämään, ja nyt huomaan sen olevan noin miljoonasti kermaa parempi ratkaisu. Maistuu niin hyvältä ja raikkaalta, ja sitäpaitsi ylijääneen jogurtin voi syödä vaikka aamupalaksi marjojen kanssa. 

Tällä hetkellä mä seikkailen ympäri pääkaupunkiseutua ilman sen kummempia suunnitelmia. Rakastan tätä kesäfiilistä, kun voi vain elellä huolettomasti päivän kerrallaan, syödä jäätelöä ja hengailla kavereiden kanssa. Ei tällaista kovin pitkään jaksa, mutta pääsykoelukujen jälkeen on hyvä hetki vähän rentoutua. Ja sitten voi taas jatkaa uusien projektien kanssa… Mulla onkin jo pää täynnä suunnitelmia etenkin heinäkuun varalle, mutta saas nähdä nyt, haha.

Kun unelman siivet eivät kannakaan

Viime kuussa kirjoittelin teille unelmien tavoittelusta, ja siitä miten mitään ei voi saavuttaa jos ei edes yritä. Hiljattain olen kuitenkin ollut todistamassa tapausta, jossa kovakaan yritys ei riittänyt. Unelma jäi toteutumatta, vaikka tämä henkilö oli tehnyt kaikkensa sen eteen. Näitä tapauksia on sattunut myös omassa elämässäni, ja ystäväni tapaus toi ne uudelleen mieleen.

Olen edelleen sitä mieltä, että yrittäminen on onnistumisen avain, mutta on myös totta, että joskus ei vain suju vaikka mitä tekisi. Siksi haluan valottaa teille mun näkökulmaa myös tähän asiaan.

Mä näen elämän ikään kuin palapelinä, jossa jokainen pala täydentää toisiaan ja on luomassa sitä kokonaisuutta jota jälkikäteen voi katsella. Voi olla, että juuri tämä toteutumatta jäänyt unelma onkin avainasemassa joidenkin myöhempien tapahtumien kannalta. Mä esimerkiksi olin koko peruskoulun ajan haaveillut käyväni ysin jälkeen opiston - englantilaisilla sisäoppilaitoksista kertovilla kirjoilla lienee ollut osuutensa haaveeseen - ja palaavani sitten kotipaikkakunnalleni lukioon. No, kaikki ei tosiaan mennyt kuten olin ajatellut. Mun ihan hyvällä keskiarvolla olisin päässyt sisään minä tahansa muuna vuotena, mutta juuri hakuvuotenani keskiarvoraja pomppasi lukuun 9,5. Ei tullut tervetulokutsua mulle.

Olin todella pettynyt ja surullinen unelman särkymisen johdosta, mutta se antoi mulle myös lisäpontta järjestellä asioitani mielekkäämpään suuntaan. En viihtynyt pikkupaikkakunnalla, jonka lukioonkin olin hakenut, joten päädyin lopulta pari viikkoa ennen koulujen alkua soittelemaan pääkaupunkiseudun lukioita läpi siinä toivossa että johonkin vielä pääsisi. Ja pääsinhän mä. Siitä alkoivat mun elämän kolme siihen mennessä parasta vuotta. Sain ympärilleni mielettömän ihania ihmisiä, joiden kanssa ollaan koettu jo monta juttua ja lisää vain on tulossa. Tässä vaiheessa osaan katsoa tapahtumien kulkua, ja jälkiviisaana todeta että kaikki meni juuri niin kuin pitikin. Jos olisin päässyt opistoon, olisin luultavasti tyytynyt jatkamaan sieltä pikkupaikkakunnan lukioon, enkä olisi koskaan tavannut näitä upeita ihmisiä, jotka nyt olen saanut elämääni. Moni muukin asia olisi toisin, enkä tiedä olisiko minulla ollut rohkeutta lähteä edes au pairiksi, jos asiat eivät olisi menneet juuri tällä tavoin kuin menivät.

Haluan tän mun esimerkin kautta kertoa teille, että ikävilläkin jutuilla on usein tarkoituksensa. Jos ne ajattelee palapelin paloina, niin koko kuvahan olisi ihan erilainen ilman niitä. Kun yksi unelma kariutuu, joku toinen ehkä saa tilaa kasvaa. Kaikkia vaikutuksia ei huomaa heti, eikä välttämättä vuodenkaan päästä, mutta myöhemmin elettyä elämää pohtiessaan voi huomata, miten kaikilla tapahtumilla on ollut tarkoituksensa. 

Älkää siis lannistuko siipirikoista unelmista, vaa katselkaa tulevaisuutta avoimin mielin. Ehkä siellä on jo toinen upea unelma odottamassa toteutumistaan. 

Elossa ollaan

Tuntuu hullulta, miten paljon asioita voi tapahtua muutaman hassun päivän aikana. Viime postauksesta on vasta reilu viikko, mutta sinä aikana mun elämä on hypännyt valovuoden eteenpäin. Ensin oli Englanti ja hostperhe, käytiin Hampstead Heathissa ja syötiin kakkua. Sitten tuli lähtöaamu, lentokone ja aurinkoinen Suomi. Tekisi mieli väittää että toin auringon mukanani, mutta en mä sitä ainakaan jäätävän kylmästä Englannista pystynyt tuomaan. Kotiin vanhempien luokse pääsin vasta eilen illalla, joten väsymysaste on aika lailla sen mukainen. Tässä välissä ehti olla ehkä kaksi pirteämpää päivää. Mut ehkä tää taas tästä, kun ei tartte enää itteni kokoista matkalaukkua raahata ympäri maailmaa. 

Mä en oo ehkä vieläkään kunnolla käsittänyt, että oon nyt aikuisten oikeesti Suomessa. On ollut niin paljon asioita hoidettavana ja väsymyskin on painanut päälle, että ei mitään maanvaihdoksia ole siinä sivussa ehtinyt huomaamaan. Meinaan vieläkin vastata mun pikkusiskolle enlganniksi joka kerta, kun hän jotain sanoo, ja tuntuu oudolta kuulla junien kuulutukset suomeksi ja ruotsiksi. Jotenkin tää paluu on paljon pitkäkestoisempi prosessi kuin Englantiin lähtö oli. 

Mä oon kokenut suuria tunteita ennenkin, mutta silti Suomeen palaamiseen liittyvä tunteiden sekamelska onnistui yllättämään mut. Kaikki ne hyvästit ja jälleennäkemiset, luopumiset ja saamiset yhdessä mylläkässä olivat vähän liikaa mun aivoille. Ihanaa ja kamalaa ja kamalan ihanaa yhtä aikaa. Nyt on onneksi jo vähän seesteisempää, ja ajattelinkin ottaa tulevan viikon erittäin lunkisti. Pääsykoeluvuissa on tosin loppukiri, mutta tykkään työn alla olevista artikkeleista niin paljon että lasken opiskelutkin tähän lunkisti ottamiseen. Nyt lähden keittelemään teetä ja nauttimaan kiireettömyydestä. Ihanaa kiireetöntä loppuviikkoa teillekin!