Mitä musta piti tulla isona VS. mitä musta tuli

Kuva: Ane / Timanttikenkätyttö

Syntymäpäivä on hyvä päivä palata ajassa taaksepäin, ja muistella, minkälaisia tulevaisuudenhaaveita sitä oikein oli joskus pienenä. Prinsessana olemisesta en koskaan tainnut haaveilla, mutta monesta muusta sen sijaan kyllä. Onko nykytilanne yhtään sellainen, kuin vuosia sitten kuvittelin, ja voisiko pikku-Linda olla tyytyväinen tämän vähän vanhemman Lindan ratkaisuihin?

Pienellä Lindalla oli monenlaisia haaveita. Joskus seitsemänvuotiaana päätin ryhtyä Hesarin päätoimittajaksi, ehkä siksi että kyseinen lehti luettiin meidän talossa joka aamu suurella hartaudella, ja päätoimittajalla oli jokaisessa lehdessä oma palsta heti lehden alussa (=pääkirjoitus). Uutistomittajan työ pysyi haaveissa aika pitkään, kunnes kahdeksannella luokalla sitten eräs uutistoimittaja kertoi, miten hänet oli hälytetty keskellä yötä joidenkin ympäri kaupunkia leviteltyjen ruumiinpalasten perään. Alkoi tuntua siltä, että ehkä aikakausilehti voisi sopia mulle paremmin. 

Ala-asteen puolivälin tienoilla me muutettiin pääkaupunkiseudun läheisyydestä satojen kilometrien päähän, pikkuruiselle paikkakunnalle. Siellä traktori on ihan normaali kulkuneuvo ja heti ensimmäisellä koulumatkalla multa tultiin kysymään, että "kenenkäs tyttöjä sinä oot, kun et näytä yhtään tutulta?". Kaipasin hirveästi takaisin etelään, ja päätin että muutan takaisin heti kun vain pystyn.

"Joskus seitsemänvuotiaana päätin

ryhtyä Hesarin päätoimittajaksi"

Kuva: Ane / Timanttikenkätyttö

Yläasteella koin olevani kummajainen, kun lähes kaikki kaverit suunnittelivat häämekkojaan, tulevien lasten nimiä ja tuskailivat sitä saisivatko koskaan ketään. Mä viihdyin aivan mainiosti ilman "ketään", enkä ajatellut että tarvitsisin "ketään" tulevaisuudessakaan. Ihan hauskaa elämä on sinkkunakin. Yksi ystävä ajatteli samoin kuin mä, ja alettiin puoliksi leikillämme suunnitella, miten me muutettaisi sitten joskus yhdessä Tallinnaan opiskelemaan ja töihin. Kämpässä olisi tietysti jokin valoisa ateljee, jossa kaveri mahtuisi maalaamaan, ja mä voisin vaikka kirjoittaa jotakin.

Jos pikku-Lindalta olisi kysytty, mitä 22-vuotias Linda tekee, olisi varmaan saatu vastaukseksi juurikin tuo Tallinnassa asuminen. Tai vähintäänkin Helsingissä. Koulu olisi tietysti joku, mistä valmistuu Hesarin päätoimittajia, ja samassa kämpässä asuisi ainakin kaksi tai kolme hauskaa kaveria. Matkustelu olisi osa elämää, ja pikku-Linda haaveili käyvänsä ainakin New Yorkissa, Pariisissa ja Venetsiassa. Elämä olisi tietysti kivaa.

Ateljeekämppä Tallinnassa ei koskaan toteutunut, mutta aika moni muu haave kyllä. Muutaman välivuoden jälkeen päädyin vihdoin opiskelemaan journalismia, enkä voisi olla onnellisempi. Tää ala sopii ainakin tähänastisen kokemuksen perusteella mulle ihan just eikä melkein. Välivuosien aikana ehdin kokea Pariisin ja Venetsian, mutta New York odottaa vielä omaa vuoroaan. Kirjakin on kirjoittamatta, mutta en toisaalta edes haaveile siitä samalla tavalla kuin silloin ala-asteella. Myös parisuhdejuttujen kanssa kävi vähän toisin kuin silloin ajattelin, sillä matkan varrella vierelle löytyikin joku joka kuuluu just siihen. Ja hyvä näin. Asuinpaikka sentään on toinen mun kahdesta vaihtoehdosta, eli Helsinki.

Kaiken kaikkiaan uskon, että pikku-Linda olisi ihan tyytyväinen, jos olisi nähnyt vilauksen mun nykyisestä elämästä. Moni silloinen haave on toteutunut, ja niillä jotka eivät ole toteutuneet, ei oikeastaan ole enää edes merkitystä. Ja niin sen kuuluukin mennä. Elämä kuljettaa ja ihminen kasvaa, ja moni haavekin muuttaa muotoaan siinä samalla. Tästä on kiva jatkaa eteenpäin, uusien haaveiden voimin.

Kuva: Ane / Timanttikenkätyttö